Kolmastoista kerta toden sanoo..?

Nyt se taas alko. Se niin ihana, harmaa ja kylmä arki! 

Sunnuntaina 14 päivä ko tulin kotio savonmaalta ni huomasin siinä rappukäytävässä kävellessäni et ihan ko kahtoisin tätä kaikkee sivusta, jonkun muun elämää, jonkun muun kävelevän siinä rappukäytävässä, jonkun muun kantavan sitä isoo laukkua joka oli taas täynnä likasia vaatteita ja kaikkee muuta turhaa jota ei olis reilun viikon reissulla välttämättä tarvinnu, vaikka sanoi ennen reissuun lähtöä itselleen että kyllä voin tarvita näitä kaikkia ja en mä pakkaa koskaan liikaa tavaraa... Tavallaa katoin kaikkee semmosessa kuplassa tai niinkun unessa, täysin näkymättömänä ja huomaamattomana. Voi olla että mun pää oli nii tukossa ko oon tässä reilu viikon ollu flunssassa...
 Mutta se oli niin hämmentävää, luulen et se johtu siit ko oon koko kesän ravannu Kuopion ja Jyväskylän välillä ni nyt alko tajuumaan että se loma on ohi ja nyt sitten tulin kotiin taas pysyvästi ja pitkäks aikaa ennen seuraavaa reissua (vaikkakin lähen ihan kohta Tampereelle viikonlopuks...) ja sitten seuraavana päivänä olis maanantai jolloin alkais arki ja pitäs alkaa tietää mitä tehä ja pikkuhiljaa nähä jo se valmistuminen ja se paperi jossa ois niit numbereit joiden eteen sillon joskus vuos sitten teki hirveesti töitä jotta ois yhtä hyvä tai parempi ko omat veljet ja sisko ja joka sit miellyttäis muita..
 Siinä varmaan yks isoin syy minkä takia sit kaikki levähti käsiin sillon keväällä. Ajattelin aina että mun pitää olla paras tai ainakin hyvä. Ajattelin että mua verrataan muihin. Ajattelin että jos en oo hyvä, en menesty. Ajattelin että jos en oo hyvä, niin en kelpaa kellekkään. Ajattelin siis liikaa. Mun piti nollata kaikki ajatukset ja mietteet.

 Palataas vähä takasi päin, viime kevääseen. Jos nyt oikein muistan niin se tais olla Huhtikuun alku puolella ko kaikki alko menemään vähä solmuun, en päässy lähtemään ulkomaille vaihtoon ja tuli migreeni ja lääkäri käynnit yms. Sen jälkeen n. Huhtikuun puolessa välissä tuli piste iin päälle. Alotin työharjottelun ja en ensmäisen työpäivän aamuna voinut oikeen hyvin, mua pyörytti, mua oksetti mutta silti söin aamupalan, mua jännitti, mua ahisti, mua pelotti, mua itketti, ajattelin että tää on ihan normaalia alku jännitystä ja et kaikilla muillakin on tämmöstä aina aluks ihan varmasti. Tän kaiken kuitenkin pidin sisälläni ja mielessä pyöri vaan että mene töihin, ole hyvä, ole paras, eläkä vaan mokaa! Eihän se päivä hyvin voi mennä jos aamulla jo on paha olla. Töihin kuitenkin menin ja yritin näyttää iloselta ja innokkaalta.. Hyvinhän se alku ei menny, ihan omissa maailmoissani en sitten varonut kynnystä ja taitoin jo valmiiks rikkinäisen nilkkani ja en hetkeen voinu kävellä ja työpaikkaohjaajani sanoki et mene käymää lääkärissä, menin kuitenki kotiin..
 Seuraavana aamuna oli edelleen samat fiilikset kun edellisenäkin, siis todella inhottavat. Pääsin työpaikkani lähettyville kunnes pysähyin ja purshkahdin itkuun. Jossain tuolla mun korvien välissä vaan lopulta napsahti. En kestäny enää sitä painetta ja ylisuorittamista. Muistin kun hyvä kaverini oli joskus aikasemmin mainninnut paikan nimeltä nuorisovastaanotto joka löytyy matarakadulta. Päätin jonkun ajan päästä että menen sinne ja katson josko sieltä löytäisin jotain apua. Siitäpä sitten alkokin tää kaiken selvittely. Pääsin juttelemaan psykologin kanssa ja kerroin aivan kaiken, Tammikuusta lähtien ja vielä sitäkin aikasempia asioita, mitkä nyt olis jotenkin voinu edesauttaa asiaa. Siinä juteltiin reilu tunti ja tehtiin pari testiä ja hää sitten sano että kaikki vois johtua lievästä masennuksesta. Paniikkikohtaukset tammikuussa, jännitys, ja lopulta romahtaminen ja puhki palaminen, en kieltänyt asiaa.
 Seuraavana päivänä menin sit lääkärin luo ja hää kirjotti mulle kaks viikkoo sairaslomaa. Sain nukkua ja ladata akkuja hetken aikaa. Sain neuvotella koulun kanssa että mitä tehdään. Päädyttiin siihen että jään samantien kesälomalle ja jatkan opinnot syksyllä loppuun.

 Eli oon siis ollut tooodella pitkään lomalla ja sen takia voikin olla että oli vähän kummallinen olo tässä hetki sitten. Muistaakseni lähin saman viikon aikana kun sairaslomaa kirjoitettiin kesäkuun alkuun niin jo savonmaalle koska siellä sain olla rauhassa ja siellä oli hömlö joka kuunteli ja oli tukena. Ja suurin kiitoshan kuuluu tälle kyseiselle Jermulle joka kuunteli, lohdutti, tuki ja sano aina oikeet sanat! (Kuulostaa ällöltä ja lässynlää liibalaaba ällööö, mutta totta se on!!)
 Ja nyt sit "aloitin koulutieni kolmannentoista kerran" ja tottakai mua pelotti vähän aluks että miten niinkö itte reagoin kun sinne koululle pääsen. Hyvinhän se päivä meni,kaikki tarpeelliset asiat saatiin hoidettua ja päivästä jäi hyvä mieli, vaikkakin uusi opettajani olikin aivan kaikesta pihalla kun lumiukko.. Joten jouduin hälle selittämään kaaaiken aaivan alusta, samoin kun erityisopettajallekkin (henkilö joka auttaa mua pääsemään jännityksen tunteesta eroon ja tulee työpaikalle aina aika ajoin moikkaamaan mua yms)
 Entäs nuorisovastaanotto? Noh kävin siellä ennen Kesäkuuta pari kertaa ja kerran Elokuun alussa. Mun psykologia en varmaankaan tuu enää näkemään kun kerran tai kaks, tai no nyt tuntuu siltä, riippuen ihan siitä miten tämä syksy lähtee käyntiin. Tänäänhän mä siis aloitin ekan kerran töissä, jännitti ja ahisti, onneks mulla oli se erityisopettaja mukana joka sit selitti mun työpaikkaohjaajalle vähän enempi miten toimitaan yms. alku otetaan todella rauhassa, mä siivoilen pöytiä, tiskaan, katon mitä vakkari työntekijät tekee, teen kaiken omaan tahtiini ja opin sitä kautta (joo voit aatella mitä haluat tästä mun rötväily työskentelystä, i don't care!)

 Oon oikeesti nyt onnellinen, oon onnistunu laskee mun rimaa niin paljon alemmas, enää en mieti tarviiko mun olla paras ja enää en mieti mitä muut aattelee musta. Nyt liikutaan yks askel kerrallaan ja mietitään vaan tätä päivää, ei mietitä ens viikkoo tai ens kuukautta. Mä valmistun sitten kun siltä tuntuu ja sit kun se päivä tulee ja saan sen paperi lapun käteen mis on niit numbereit ni sit kyl bailataan!!

 - Jonnaponnakilpikonna💋

Aina kaikki ei mee niinkun suunniteltiin!

Tässä on hyviä ja huonoja puolia... Kyllä se harmittaa ja ärsyttää tosi paljo, ko on jo melekee puoli vuotta odottanut että pääsee työharjotteluun ulkomaille ja vieläpä Englantiin ja tosi hyvän kaverin kanssa ja nyt se ei onnistukkaan! Mutta ko päivän siinä mietiskelin ja pyörittelin asiaa mielessäni niin tulin kanssa siihe tulokseen että ehkä näin on kuitenkin parempi! On tässä nyt paljon positiivisiakin puolia! Pystyn toteuttaa ne suunnitelmat mitkä peruuntu tuon reissun takia! Jos oisin sinne lähtenyt niin en ois valmistunu nyt keväällä, koska nyt tulevassa jaksossa joudun suorittaa kaks näyttöä ja en ois välttämättä siellä sitä toista ehtinyt! Ja nyt jos tullee vielä jotain sairastumisia tai ongelmia koulun kanssa yms niin saampahan apua nopeesti, eikä tarvii ressata yhtään ylimäärästä! (Oon tosiaan tosi helposti stressaava ihminen!) 

 Siis ko koko reissu alko varmistumaan ja aloin miettimään että mitä siitä reissusta tulee ja ketkä tänne Suomeen jää ni kyllä se vähä pelottikin! Varsinkin kun olin just alottanut seurustelemaan ja välimatkaa oli muutenkin paljon ko asuttiin eri paikkakunnilla....Oisin joutunut olemaan kaikista muistakin läheisistä erossa kuus viikkoo, vaikkakin oisinhan mä niihin saanut yhteyden puhelimitse ja voinut joka päivä varmasti jutella mutta se ei silti ois ollut sama, oisin joka tapauksessa kärsinyt koti ikävää! 

 Tiiän kyllä että se koti ikävä ois helpottanut jossakin vaiheessa ja oisin tottunut ehkä elämään sen kanssa ja voinut saada ikimuistosen reissun! Oon semmonen ihminen et innostun helposti kaikesta ja jos se ei onnistu niin petyn ja suutun aika paljonkin (kukapa ei) ja aloin tuotaki reissua suunnittelemaan ja miettimään että missä kaikkialla käyn ja mitä teen sillon ko töiltäni oisin ehtiny!

 Mutta sitten suunnilleen tammikuun puolessa välissä "sairastuin"... Paniikkihäiriö on se miksikä kutsun mun ongelmaa työskennellä normaalisti. Siitähän ei ole virallista lääkärin lausuntoa ettäkö se mulla olis, mutta jokin sen tapainen kyllä. Tiiä vaikka se ois mulla aina ollutkin mutta nyt vasta alko näkymään. Työtunteja vähennettiin ja vaihdoin harjottelupaikkaakin... Luultiin että sillä se helpottais ja saisin jaksot hyvin arvosanoin läpi.

 Nyt tämän jakson olin sitten Kuopiossa baarijaksoa suorittamassa ja alku oli hieman takkuinen ko piti totutella ilta ja yö painotteiseen työhön. Unirytmi piti kääntää päälaelleen ja alkaa totuttelemaan siihen että en jaksa töissä jos en nuku päiväunia. Kaiken lisäks piti totutella vielä asumaan omillaan ja suurimmaks osaks ajasta yksin, täysin vieraassa kaupungissa josta en tuntetun ko vaan minu poikaystävän. Tottakai olin tietoinen että mun eläminen ja kaikki muuttuis aika nopiaan ja kertaheitolla tosi erilaiseks ko mihin olin tottunut Jyväskylässä asuessani, mutta kyllä se aika shokkina periaatteessa tuli ko tajus että päivät istuu yksinään kämpällä. (tosiaan minu poikaystävä oli vaan kaks tai kolme päivää viikosta kuopiossa, muuten oli työharjottelussa ittekin toisaalla) Yritin keksiä kaikennäköstä tekemistä päivän aikana mutta yleensä se meni siihen että istuin sisällä ja kahtoin telkkaria... Illat olin sit töissä. En ehtiny ylleensä ko pari tuntia töissä olla ko alko jo päätä särkeä ja jomottaa. Lisäks olin usein tosi ahdistunu ja en nauttinu olostani silloin yhtään, halusin vaan pois siitä tilanteessa ja paikasta mahdollisimman pian, en halunnu edes nähä ketään tai puhua kellekkään. Tässä vaiheessa mielessä kävi että lopettaisin ja lähtisin kottiin.. Mutta aattelin että en varmana luovuta, ko olin varma että saan kuulla siitä koko loppu elämäni että en uskaltanu olla pois kotoo ko pari viikkoo.. 

 Plussana tän kaiken päälle tuli päänsärky, huimaus, pyörtyily ja paha olo. Epätietoisuus kasvo ko en tiennyt mikä mua vaivas... Soittelin omalle terveyskeskukselle ja kaikkialle ja kyselin että mitä tehään, vastaus oli yleensä sama, et ole päivystyksellinen tai kiirellinen tapaus ja koska ei ole omaa lääkäriä saat kuukauden päähän aluelääkärin ajan. Siellä ensimmäisellä kerral mulle sanottiin että koska oon niin nuori ni mulla ei voi olla mittään vakavaa, hartiat ja niskat vaan jumissa, mene fyssarille ja hierojalle. Tein niin kuin oli käsketty, mutta päänsärky ja huimaus jatku.

 Jossain vaiheessa ennen ko olin töihin lähössä niin pyörryin ja löin pääni keittiön pöyän reunaan, olin jonkun aikaa kaiketi tajuttomana, (huomioi se että olin tosiaan yksin kämpillä..) Säikähin tilannetta ja taisin saaha paniikkikohtauksen siitäkin. Oli mulla ollut aikasemminkin siis pyörtyilyä, mutta sillon aattelin vaan että ei sattunu mitään, et en oo syöny kunnol tai jotain. Päivystyksessä ko käytiin yhen pyörtymisen jälkeen ni sanoivat vaan että mene kotia nukkumaan ja syömään, oot ihan kunnossa. 

 Tosiaan olin myös muutenkin kokoajan kipee. Mahatautia, kuumetta, perus flunssaa, joidenka takkii en sit töissä ollut... Luulen et vaikutan hirveeltä vätykseltä jota ei kiinnosta lähtee töihin, oikeesti mulla oli halu oppia ja mennä sinne töihin, tosin ei aina. Jostain syystä jotkut päivät oli tosi raskaita edes yrittää nousta sängystä ylös ja olla ilonen siitä että oon vihdoin päässy pois Jyväskylästä (tosiaan pitkään halusin muuttaa poikkeen sieltä)

 Noin kuukaus sitten mun päänsäryt alko voimistumaan ja olemaan nii pahoja ettei särkylääkkeet ennää tuntunu auttavan ja koska mulle oli lääkärissä sanottu että ei mulla mittään vakavaa voi olla ni elin siinä uskossa et oon ihan fine, mutta soitin kuitenkin uudestaan omalle terveysasemalle ja sain taas ajan yli kuukauden päähän mutta tällä kertaa kyselivät enemmän mun oireista, joten olin toiveikas että saan vihdoin selvyyden tähän kaikkeen! Nyt sitten tällä viikolla kävin siellä lääkärillä uudestaan ja tehtiin neurologiset testit, kaikki ok. Päänsäryt johtuu vain jostain aura migreenistä ja sain siihen lääkkeet. En siis vieläkään tiiä varsinaista syytä siihen pyörtyilyyn ja huimauksiin, sitä tässä vielä selvitellään.

 Kaiken tän sairastelun lisäks mulla ja monella muulla oli huoli edelleen siitä kuinka se Englannin vaihtojakso mennee! Ja koska nyt tää jakso niinkuin arvata saattaa ni mennyt ihan putkeen ja näyttö jäi suorittamatta, niin opettaja halus vielä keskustella asiasta mun kanssa! 

Niin siis tosiaan en oo sinne Englantiin lähössä.. Meitä siellä palaverissa oli mun toppiohjaava, kansainvälisyys -opettaja ja koulutuspäälikkö. Ja kun asiaa käytiin läpi ja esille tuli jälleen tämä mun "paniikkihäiriö"... Vaikka olin sanonut aikaisemmin että en itse koe ettäkö se olisi esteenä, mutta olivat vahvasti sitä mieltä että ei olisi kannattavaa lähteä koska olivat huolissaan mun terveydestä ylipäätään, mikä oli sinänsä hämmentävää koska en oo itte koskaan kokenu ettäkö koulu ois kovin huolissaan meistä opiskelijoista... Ja siis kun asiasta sitten mun vanhempien ja muiden läheisten kanssa juttelin vielä uudestaan ni sanovat samaa että olisivat olleet vaan huolissaan ja peloissaan kuinka mä siel yksin pärjään, ja Englanti on muutenkin täysin erilainen paikka, esim se kulttuurishokki ois varmasti lisännyt stressiä ja siitä ois voinut tulla enemmän ongelmia. Ja onhan toki kyseessä suuri summa rahaa, että jos oisin sieltä kesken tullut pois niin se ois mennyt hukkaan, tai no menihän siinä nyttenkin aika paljon ko jouduin nyt jäämään pois ko jotain siitä reissusta oli jo maksettu. Joka taas lisäs mun harmitusta koska koululta on menny rahaa hukkaan vaan koska mä jääräpäänä olin näin pitkään sitä mieltä ettäkö sinne Englantiin lähen, vaikka pää kainalossa..

 Nyt oon vaan sit yrittäny miettiä kaikkia niitä positiivisia puolia ja on mun mieli ny vähä parempi mitä aikasemmin. Mutta kyllä se väkisin aina tullee mieleen että mistä nyt jäänkään paitsi ja miten inhottavalta varmaa mun kaverista tuntuu ko se joutuukin lähtee sinne periaattees yksin. (Sori Ansku!!)

Nyt mä vaan yritän keskittyy siihen että valmistun keväällä ja saan sen tutkintotodistuksen kätteeni ja pääsen tuost koulusta poijes! Nyt on sit kan hyvää aikaa miettiä mitä sitä tekee tulevaisuudessa.

 Mitä sitä tekis ens syksynä..? Lähenkö töihin? Minne? Mitä? Vai lähenkö opiskelee? Jotai samantyyppistä? Jotain täysin eri? Jäänkö Jyväskylään? Meenkö Kuopioon? Liikaa kysymyksiä. 

Kyllä mä oon huomannu että mun on nyt paljon helpompi olla ko ei oo sitä huolta ja ajatusta siitä että mitä jos jotain ois sattunutkin! Ja mulla niitä tukevia ihmisiä löytyy vaikka millä mitalla, sieltä Jyväskylästä tosi paljon ja sitten täältä kuopion suunnalta! Eniten oon onnelline ja kiitollinen siitä että mulla on tuommonen hömlö mun elämässä!!!! tiiän että en oo yksin ja että mitä ikinä päätänkin ni selviin siitä! Tästä on hyvä jatkaa! -Jonna