Tässä on hyviä ja huonoja puolia... Kyllä se harmittaa ja ärsyttää tosi paljo, ko on jo melekee puoli vuotta odottanut että pääsee työharjotteluun ulkomaille ja vieläpä Englantiin ja tosi hyvän kaverin kanssa ja nyt se ei onnistukkaan! Mutta ko päivän siinä mietiskelin ja pyörittelin asiaa mielessäni niin tulin kanssa siihe tulokseen että ehkä näin on kuitenkin parempi! On tässä nyt paljon positiivisiakin puolia! Pystyn toteuttaa ne suunnitelmat mitkä peruuntu tuon reissun takia! Jos oisin sinne lähtenyt niin en ois valmistunu nyt keväällä, koska nyt tulevassa jaksossa joudun suorittaa kaks näyttöä ja en ois välttämättä siellä sitä toista ehtinyt! Ja nyt jos tullee vielä jotain sairastumisia tai ongelmia koulun kanssa yms niin saampahan apua nopeesti, eikä tarvii ressata yhtään ylimäärästä! (Oon tosiaan tosi helposti stressaava ihminen!)
Siis ko koko reissu alko varmistumaan ja aloin miettimään että mitä siitä reissusta tulee ja ketkä tänne Suomeen jää ni kyllä se vähä pelottikin! Varsinkin kun olin just alottanut seurustelemaan ja välimatkaa oli muutenkin paljon ko asuttiin eri paikkakunnilla....Oisin joutunut olemaan kaikista muistakin läheisistä erossa kuus viikkoo, vaikkakin oisinhan mä niihin saanut yhteyden puhelimitse ja voinut joka päivä varmasti jutella mutta se ei silti ois ollut sama, oisin joka tapauksessa kärsinyt koti ikävää!
Tiiän kyllä että se koti ikävä ois helpottanut jossakin vaiheessa ja oisin tottunut ehkä elämään sen kanssa ja voinut saada ikimuistosen reissun! Oon semmonen ihminen et innostun helposti kaikesta ja jos se ei onnistu niin petyn ja suutun aika paljonkin (kukapa ei) ja aloin tuotaki reissua suunnittelemaan ja miettimään että missä kaikkialla käyn ja mitä teen sillon ko töiltäni oisin ehtiny!
Mutta sitten suunnilleen tammikuun puolessa välissä "sairastuin"... Paniikkihäiriö on se miksikä kutsun mun ongelmaa työskennellä normaalisti. Siitähän ei ole virallista lääkärin lausuntoa ettäkö se mulla olis, mutta jokin sen tapainen kyllä. Tiiä vaikka se ois mulla aina ollutkin mutta nyt vasta alko näkymään. Työtunteja vähennettiin ja vaihdoin harjottelupaikkaakin... Luultiin että sillä se helpottais ja saisin jaksot hyvin arvosanoin läpi.
Nyt tämän jakson olin sitten Kuopiossa baarijaksoa suorittamassa ja alku oli hieman takkuinen ko piti totutella ilta ja yö painotteiseen työhön. Unirytmi piti kääntää päälaelleen ja alkaa totuttelemaan siihen että en jaksa töissä jos en nuku päiväunia. Kaiken lisäks piti totutella vielä asumaan omillaan ja suurimmaks osaks ajasta yksin, täysin vieraassa kaupungissa josta en tuntetun ko vaan minu poikaystävän. Tottakai olin tietoinen että mun eläminen ja kaikki muuttuis aika nopiaan ja kertaheitolla tosi erilaiseks ko mihin olin tottunut Jyväskylässä asuessani, mutta kyllä se aika shokkina periaatteessa tuli ko tajus että päivät istuu yksinään kämpällä. (tosiaan minu poikaystävä oli vaan kaks tai kolme päivää viikosta kuopiossa, muuten oli työharjottelussa ittekin toisaalla) Yritin keksiä kaikennäköstä tekemistä päivän aikana mutta yleensä se meni siihen että istuin sisällä ja kahtoin telkkaria... Illat olin sit töissä. En ehtiny ylleensä ko pari tuntia töissä olla ko alko jo päätä särkeä ja jomottaa. Lisäks olin usein tosi ahdistunu ja en nauttinu olostani silloin yhtään, halusin vaan pois siitä tilanteessa ja paikasta mahdollisimman pian, en halunnu edes nähä ketään tai puhua kellekkään. Tässä vaiheessa mielessä kävi että lopettaisin ja lähtisin kottiin.. Mutta aattelin että en varmana luovuta, ko olin varma että saan kuulla siitä koko loppu elämäni että en uskaltanu olla pois kotoo ko pari viikkoo..
Plussana tän kaiken päälle tuli päänsärky, huimaus, pyörtyily ja paha olo. Epätietoisuus kasvo ko en tiennyt mikä mua vaivas... Soittelin omalle terveyskeskukselle ja kaikkialle ja kyselin että mitä tehään, vastaus oli yleensä sama, et ole päivystyksellinen tai kiirellinen tapaus ja koska ei ole omaa lääkäriä saat kuukauden päähän aluelääkärin ajan. Siellä ensimmäisellä kerral mulle sanottiin että koska oon niin nuori ni mulla ei voi olla mittään vakavaa, hartiat ja niskat vaan jumissa, mene fyssarille ja hierojalle. Tein niin kuin oli käsketty, mutta päänsärky ja huimaus jatku.
Jossain vaiheessa ennen ko olin töihin lähössä niin pyörryin ja löin pääni keittiön pöyän reunaan, olin jonkun aikaa kaiketi tajuttomana, (huomioi se että olin tosiaan yksin kämpillä..) Säikähin tilannetta ja taisin saaha paniikkikohtauksen siitäkin. Oli mulla ollut aikasemminkin siis pyörtyilyä, mutta sillon aattelin vaan että ei sattunu mitään, et en oo syöny kunnol tai jotain. Päivystyksessä ko käytiin yhen pyörtymisen jälkeen ni sanoivat vaan että mene kotia nukkumaan ja syömään, oot ihan kunnossa.
Tosiaan olin myös muutenkin kokoajan kipee. Mahatautia, kuumetta, perus flunssaa, joidenka takkii en sit töissä ollut... Luulen et vaikutan hirveeltä vätykseltä jota ei kiinnosta lähtee töihin, oikeesti mulla oli halu oppia ja mennä sinne töihin, tosin ei aina. Jostain syystä jotkut päivät oli tosi raskaita edes yrittää nousta sängystä ylös ja olla ilonen siitä että oon vihdoin päässy pois Jyväskylästä (tosiaan pitkään halusin muuttaa poikkeen sieltä)
Noin kuukaus sitten mun päänsäryt alko voimistumaan ja olemaan nii pahoja ettei särkylääkkeet ennää tuntunu auttavan ja koska mulle oli lääkärissä sanottu että ei mulla mittään vakavaa voi olla ni elin siinä uskossa et oon ihan fine, mutta soitin kuitenkin uudestaan omalle terveysasemalle ja sain taas ajan yli kuukauden päähän mutta tällä kertaa kyselivät enemmän mun oireista, joten olin toiveikas että saan vihdoin selvyyden tähän kaikkeen! Nyt sitten tällä viikolla kävin siellä lääkärillä uudestaan ja tehtiin neurologiset testit, kaikki ok. Päänsäryt johtuu vain jostain aura migreenistä ja sain siihen lääkkeet. En siis vieläkään tiiä varsinaista syytä siihen pyörtyilyyn ja huimauksiin, sitä tässä vielä selvitellään.
Kaiken tän sairastelun lisäks mulla ja monella muulla oli huoli edelleen siitä kuinka se Englannin vaihtojakso mennee! Ja koska nyt tää jakso niinkuin arvata saattaa ni mennyt ihan putkeen ja näyttö jäi suorittamatta, niin opettaja halus vielä keskustella asiasta mun kanssa!
Niin siis tosiaan en oo sinne Englantiin lähössä.. Meitä siellä palaverissa oli mun toppiohjaava, kansainvälisyys -opettaja ja koulutuspäälikkö. Ja kun asiaa käytiin läpi ja esille tuli jälleen tämä mun "paniikkihäiriö"... Vaikka olin sanonut aikaisemmin että en itse koe ettäkö se olisi esteenä, mutta olivat vahvasti sitä mieltä että ei olisi kannattavaa lähteä koska olivat huolissaan mun terveydestä ylipäätään, mikä oli sinänsä hämmentävää koska en oo itte koskaan kokenu ettäkö koulu ois kovin huolissaan meistä opiskelijoista... Ja siis kun asiasta sitten mun vanhempien ja muiden läheisten kanssa juttelin vielä uudestaan ni sanovat samaa että olisivat olleet vaan huolissaan ja peloissaan kuinka mä siel yksin pärjään, ja Englanti on muutenkin täysin erilainen paikka, esim se kulttuurishokki ois varmasti lisännyt stressiä ja siitä ois voinut tulla enemmän ongelmia. Ja onhan toki kyseessä suuri summa rahaa, että jos oisin sieltä kesken tullut pois niin se ois mennyt hukkaan, tai no menihän siinä nyttenkin aika paljon ko jouduin nyt jäämään pois ko jotain siitä reissusta oli jo maksettu. Joka taas lisäs mun harmitusta koska koululta on menny rahaa hukkaan vaan koska mä jääräpäänä olin näin pitkään sitä mieltä ettäkö sinne Englantiin lähen, vaikka pää kainalossa..
Nyt oon vaan sit yrittäny miettiä kaikkia niitä positiivisia puolia ja on mun mieli ny vähä parempi mitä aikasemmin. Mutta kyllä se väkisin aina tullee mieleen että mistä nyt jäänkään paitsi ja miten inhottavalta varmaa mun kaverista tuntuu ko se joutuukin lähtee sinne periaattees yksin. (Sori Ansku!!)
Nyt mä vaan yritän keskittyy siihen että valmistun keväällä ja saan sen tutkintotodistuksen kätteeni ja pääsen tuost koulusta poijes! Nyt on sit kan hyvää aikaa miettiä mitä sitä tekee tulevaisuudessa.
Mitä sitä tekis ens syksynä..? Lähenkö töihin? Minne? Mitä? Vai lähenkö opiskelee? Jotai samantyyppistä? Jotain täysin eri? Jäänkö Jyväskylään? Meenkö Kuopioon? Liikaa kysymyksiä.
Kyllä mä oon huomannu että mun on nyt paljon helpompi olla ko ei oo sitä huolta ja ajatusta siitä että mitä jos jotain ois sattunutkin! Ja mulla niitä tukevia ihmisiä löytyy vaikka millä mitalla, sieltä Jyväskylästä tosi paljon ja sitten täältä kuopion suunnalta! Eniten oon onnelline ja kiitollinen siitä että mulla on tuommonen hömlö mun elämässä!!!! tiiän että en oo yksin ja että mitä ikinä päätänkin ni selviin siitä! Tästä on hyvä jatkaa! -Jonna
