Sunnuntaina 14 päivä ko tulin kotio savonmaalta ni huomasin siinä rappukäytävässä kävellessäni et ihan ko kahtoisin tätä kaikkee sivusta, jonkun muun elämää, jonkun muun kävelevän siinä rappukäytävässä, jonkun muun kantavan sitä isoo laukkua joka oli taas täynnä likasia vaatteita ja kaikkee muuta turhaa jota ei olis reilun viikon reissulla välttämättä tarvinnu, vaikka sanoi ennen reissuun lähtöä itselleen että kyllä voin tarvita näitä kaikkia ja en mä pakkaa koskaan liikaa tavaraa... Tavallaa katoin kaikkee semmosessa kuplassa tai niinkun unessa, täysin näkymättömänä ja huomaamattomana. Voi olla että mun pää oli nii tukossa ko oon tässä reilu viikon ollu flunssassa...
Mutta se oli niin hämmentävää, luulen et se johtu siit ko oon koko kesän ravannu Kuopion ja Jyväskylän välillä ni nyt alko tajuumaan että se loma on ohi ja nyt sitten tulin kotiin taas pysyvästi ja pitkäks aikaa ennen seuraavaa reissua (vaikkakin lähen ihan kohta Tampereelle viikonlopuks...) ja sitten seuraavana päivänä olis maanantai jolloin alkais arki ja pitäs alkaa tietää mitä tehä ja pikkuhiljaa nähä jo se valmistuminen ja se paperi jossa ois niit numbereit joiden eteen sillon joskus vuos sitten teki hirveesti töitä jotta ois yhtä hyvä tai parempi ko omat veljet ja sisko ja joka sit miellyttäis muita..
Siinä varmaan yks isoin syy minkä takia sit kaikki levähti käsiin sillon keväällä. Ajattelin aina että mun pitää olla paras tai ainakin hyvä. Ajattelin että mua verrataan muihin. Ajattelin että jos en oo hyvä, en menesty. Ajattelin että jos en oo hyvä, niin en kelpaa kellekkään. Ajattelin siis liikaa. Mun piti nollata kaikki ajatukset ja mietteet.
Palataas vähä takasi päin, viime kevääseen. Jos nyt oikein muistan niin se tais olla Huhtikuun alku puolella ko kaikki alko menemään vähä solmuun, en päässy lähtemään ulkomaille vaihtoon ja tuli migreeni ja lääkäri käynnit yms. Sen jälkeen n. Huhtikuun puolessa välissä tuli piste iin päälle. Alotin työharjottelun ja en ensmäisen työpäivän aamuna voinut oikeen hyvin, mua pyörytti, mua oksetti mutta silti söin aamupalan, mua jännitti, mua ahisti, mua pelotti, mua itketti, ajattelin että tää on ihan normaalia alku jännitystä ja et kaikilla muillakin on tämmöstä aina aluks ihan varmasti. Tän kaiken kuitenkin pidin sisälläni ja mielessä pyöri vaan että mene töihin, ole hyvä, ole paras, eläkä vaan mokaa! Eihän se päivä hyvin voi mennä jos aamulla jo on paha olla. Töihin kuitenkin menin ja yritin näyttää iloselta ja innokkaalta.. Hyvinhän se alku ei menny, ihan omissa maailmoissani en sitten varonut kynnystä ja taitoin jo valmiiks rikkinäisen nilkkani ja en hetkeen voinu kävellä ja työpaikkaohjaajani sanoki et mene käymää lääkärissä, menin kuitenki kotiin..
Seuraavana aamuna oli edelleen samat fiilikset kun edellisenäkin, siis todella inhottavat. Pääsin työpaikkani lähettyville kunnes pysähyin ja purshkahdin itkuun. Jossain tuolla mun korvien välissä vaan lopulta napsahti. En kestäny enää sitä painetta ja ylisuorittamista. Muistin kun hyvä kaverini oli joskus aikasemmin mainninnut paikan nimeltä nuorisovastaanotto joka löytyy matarakadulta. Päätin jonkun ajan päästä että menen sinne ja katson josko sieltä löytäisin jotain apua. Siitäpä sitten alkokin tää kaiken selvittely. Pääsin juttelemaan psykologin kanssa ja kerroin aivan kaiken, Tammikuusta lähtien ja vielä sitäkin aikasempia asioita, mitkä nyt olis jotenkin voinu edesauttaa asiaa. Siinä juteltiin reilu tunti ja tehtiin pari testiä ja hää sitten sano että kaikki vois johtua lievästä masennuksesta. Paniikkikohtaukset tammikuussa, jännitys, ja lopulta romahtaminen ja puhki palaminen, en kieltänyt asiaa.
Seuraavana päivänä menin sit lääkärin luo ja hää kirjotti mulle kaks viikkoo sairaslomaa. Sain nukkua ja ladata akkuja hetken aikaa. Sain neuvotella koulun kanssa että mitä tehdään. Päädyttiin siihen että jään samantien kesälomalle ja jatkan opinnot syksyllä loppuun.
Eli oon siis ollut tooodella pitkään lomalla ja sen takia voikin olla että oli vähän kummallinen olo tässä hetki sitten. Muistaakseni lähin saman viikon aikana kun sairaslomaa kirjoitettiin kesäkuun alkuun niin jo savonmaalle koska siellä sain olla rauhassa ja siellä oli hömlö joka kuunteli ja oli tukena. Ja suurin kiitoshan kuuluu tälle kyseiselle Jermulle joka kuunteli, lohdutti, tuki ja sano aina oikeet sanat! (Kuulostaa ällöltä ja lässynlää liibalaaba ällööö, mutta totta se on!!)
Ja nyt sit "aloitin koulutieni kolmannentoista kerran" ja tottakai mua pelotti vähän aluks että miten niinkö itte reagoin kun sinne koululle pääsen. Hyvinhän se päivä meni,kaikki tarpeelliset asiat saatiin hoidettua ja päivästä jäi hyvä mieli, vaikkakin uusi opettajani olikin aivan kaikesta pihalla kun lumiukko.. Joten jouduin hälle selittämään kaaaiken aaivan alusta, samoin kun erityisopettajallekkin (henkilö joka auttaa mua pääsemään jännityksen tunteesta eroon ja tulee työpaikalle aina aika ajoin moikkaamaan mua yms)
Entäs nuorisovastaanotto? Noh kävin siellä ennen Kesäkuuta pari kertaa ja kerran Elokuun alussa. Mun psykologia en varmaankaan tuu enää näkemään kun kerran tai kaks, tai no nyt tuntuu siltä, riippuen ihan siitä miten tämä syksy lähtee käyntiin. Tänäänhän mä siis aloitin ekan kerran töissä, jännitti ja ahisti, onneks mulla oli se erityisopettaja mukana joka sit selitti mun työpaikkaohjaajalle vähän enempi miten toimitaan yms. alku otetaan todella rauhassa, mä siivoilen pöytiä, tiskaan, katon mitä vakkari työntekijät tekee, teen kaiken omaan tahtiini ja opin sitä kautta (joo voit aatella mitä haluat tästä mun rötväily työskentelystä, i don't care!)
Oon oikeesti nyt onnellinen, oon onnistunu laskee mun rimaa niin paljon alemmas, enää en mieti tarviiko mun olla paras ja enää en mieti mitä muut aattelee musta. Nyt liikutaan yks askel kerrallaan ja mietitään vaan tätä päivää, ei mietitä ens viikkoo tai ens kuukautta. Mä valmistun sitten kun siltä tuntuu ja sit kun se päivä tulee ja saan sen paperi lapun käteen mis on niit numbereit ni sit kyl bailataan!!
- Jonnaponnakilpikonna💋
